Vähän vähemmän hyvä ihminen

Joku viikko sitten pohdin kirjoituksessani syyllisyyttä ja siihen mahdollisesti liittyvää kaikkivoipaisuuden harhaa. Äitienpäivä ajoi minut miettimään uhrautumista. Ja tämän mietinnän lopputulos oli, ettei uhrautumalla saa kuin rupia takapuoleensa. Eli pettymyksiä, pahaa mieltä, turhautumista ja katkeroitumista. Tämä koskee varmaan ihan kaikkia suhteita. Myös suhdetta työhön.

Eiköpä vain äitiys ja uhrautuminen kuulostakin lähes pyhältä? Ainakin minun, välillä vähän kieroutuneessa mielessäni nämä kaksi asiaa kuuluvat jotenkin yhteen. Uhrautuminen lienee uhriutumisen aktiivinen vastine. Uhriksi joudutaan. Kenties osa niistä, jotka ovat uhranneet itsensä jumalille tai vastaaville, ovat valinneet kohtalonsa.

Wikisanakirja selittää sanaa uhri näin: 1. ihminen, jolle tapahtuu jotakin pahaa, esimerkiksi rikoksen uhri. Hän oli ryöstön uhri.2. (uskonto) jumalalle tai jumalille uhrauksessa luovutettu lahja. Uhri vietiin alttarille. Uhrautumisessa lienee kyse jostain lahjan antamisesta toiselle; tehdä jotain itsensä ja omat tarpeensa uhraten.

Olen ollut äiti yli 30 vuotta. Antaisin pois kovin monta hetkeä siitä. Joka ainoan läimäytyksen, raivokohtauksen (omani), ivan ja pilkan, hylkäämisen,.. Listaa voisi jatkaa masokistisesti melko pitkälle. Toisaalta tein sen, mihin niillä eväillä pystyin. On myös paljon sellaista, mistä olen valtavan kiitollinen ja iloinen. Lapsistani tuli ihan hyviä tyyppejä; minusta huolimatta.

Yhdessä asiassa olen ehkä tehnyt keskimääräistä vähemmän virheitä. Samainen asia saa minut toisinaan tuntemaan syyllisyyttä siitä, että ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt. Järjen tasolla tiedän tämän kuitenkin itselleni todeksi. Uhrautumalla ei saa muuta kuin pahaa mieltä. Ainakaan minusta ei ole uhraamaan itseäni ja omia tarpeitani ilman, että se näkyy koko olemuksessani tyytymättömyytenä ja hampaiden kiristyksenä.

Mummous testaa minua uusilla tavoilla. Pienten lastenlasten kanssa on kiusallista olla ravintolassa eikä kymmenelle kokkaaminen ole oikein minun juttuni. Aloin jo miettiä, että ehkä minun täytyy vain tyytyä osaani ja ryhtyä emännöimään. Aina voi ostaa puolivalmiita ja esivalmistaa edellisenä päivänä.

Kuuntelin aurinkoista viikonloppua ennustavia sääennusteita ja suunnittelin kauppalistaa. Vatsaani käänsi ja tuttu ryppy kolotuksineen alkoi asettua kulmakarvojeni väliin. Nyt mennään mammasisulla. Kunnes muistin niin monet, monet kammottavat äitienpäivät lasteni mummolassa. Ei, minä en lähde tuolle tielle.

Soitin lapsilleni ja kerroin ajatuksistani, peloistani ja toiveistani. Ja sen ansiosta sain viettää aivan upean äitienpäivän yhden lapseni kotona. Olin kuin kuningataräiti, jolle ruoka ojennetaan valmiina kauniina annoksina. Sain leikkiä pikkuisten kanssa ja nauttia perheen seurasta. Yksikään aikuinen ei kiukutellut. Nämä minua koko ikänsä kasvattaneet nuoret aikuiset vaikuttivat suorastaan iloitsevan siitä, että äiti osaa pitää tällä tavalla puolensa. Ja meillä kaikilla vaikutti olevan mukavaa.

On surullista ajatella, että toisinaan, kun yrittää oikein kovasti tehdä toisille hyvää, tuleekin tehneeksi pahaa itsensä lisäksi myös niille, kenen puolesta uhrautuu. Tämä on usean äitisuhteen kohtalo ja pelkään pahoin, että tätä tapahtuu myös parisuhteissa.

Kerrankin voin kokea pientä tyytyväisyyttä siitä, etten ole niin kovasti hyvään taipuvainen ihminen.