Toinen toisistamme iloiten
Kirjoittajana Sari Liljeström, parisuhdekouluttaja Kataja-Parisuhdekeskus ry.
Harvoin tulee ajatelleeksi sitä, kuinka suuri ilo ja valtava elämän rikkaus on siinä, että saa jakaa elämäänsä toisen ihmisen kanssa. Kyseessä ei ole pelkästään oman sisimpänsä, ilojen, surujen ja pelkojen jakaminen, vaan myös arjen ja käytännön asioiden tasolla oleva yhteistyö. Ainakin itse koen toisinaan jopa yllättävänä sen, kuinka paljon enemmän minulla on huolehdittavaa silloin, kun jään muutamaksi päiväksi yksin kotiin. Kuin itsestään ulos menneet sanomalehtipinot kasaantuvat, roskakori pursuilee, tiskikone ei tyhjene ja laskuvuori kasvaa kasvamistaan.
Monien on luultavasti helppo liittyä kokemuksiini siitä, kuinka kurjaa on sairastaa yksin. Vaikka näitä elämän vuosirenkaita on kertynyt jo mittava määrä, pieni tyttö minussa aktivoituu aina sairaana. Ja tuo tyttö kokee helposti turvattomuutta. Yksin sairastaminen on pelottava kokemus. Entä jos menen tajuttomaksi, enkä pysty hälyttämään apua? Kättä ja poskea luotettavampaa kuumemittaria ei ole vielä keksitty. ”Tule viereeni ja kokeile olenko kovassa kuumeessa.” ”Tuo mulle vettä, suklaata, videoita.” ”Silitä minua hellästi, mulla on tosi kurja olo.”
Näet sitä mitä katsot
Parisuhde muuttuu helposti itsestäänselvyydeksi ja kumppanin läsnäolo yhtä merkittäväksi kuin minkä tahansa hankkimamme huonekalun; kuuluu kalustoon. Annas olla, kun se likaantuu, siirtyy paikaltaan tai häviää kokonaan, silloin se saa hetkeksi huomiomme. Hiukan kärjistäen väitän, että parisuhteeseen kiinnitetään usein huomiota vasta silloin, kun se ei tunnu sujuvan. Kaksin elämisen rikkaus ei näyttäydy ennen kuin sen menettää.
Katseemme kiinnittyy siihen, mitä ei ole. Ajatusten tuttu rata kiertää kun-sinä-et-koskaan kehältä voisit-edes-joskus kehälle. Ja tyytymättömyys sekä kyvyttömyys iloita toisen läsnäolosta kasvavat. Tyytymättömyydessä on hyvä kasvualusta toisen laiminlyömiselle, kohtaamattomuudelle; jopa hylkäämisille, kunnioituksen puutteelle sekä ivalle ja pilkalle. Tämä kaikki johtaa aikanaan suhteen näivettymiseen ja ihan oikeasti kurjaan suhteeseen.
Pienet ilot
Mitä tapahtuisi, jos pyrkisi aivan tietoisesti ajattelemaan eri tavalla? Entä jos estäisi mielessään tuon tutun ajattelukuvion ja katsoisikin, – edes joskus -, sitä hyvää, mitä toiselta ja toisen kautta saa. Arjen pieniä iloja, jotka ovat olemassa meille kaikille, jos vain osaamme katsoa niitä. Jos nämä pienet ilot kokoaa yhteen, niiden painoarvo on merkittävä.
Mikä ilo onkaan nukkua toisen ihmisen lämmöstä nauttien. Mummoni, joka eli viimeiset vuotensa yksin, pyysi meitä aina kanssaan syömään. Yksin syöminen vei hänen mielestään suuren osan ruoan nautinnosta. Ohjelmien katsominen sekä kirjojen ja lehtien lukeminen saavat uudet ulottuvuudet, kun niitä voi kommentoida toiselle. Jaettu ilo kaksinkertaistuu ja suru puolittuu. Yksin jääneet ovat kertoneet siitä, kuinka suuri on ihon nälkä silloin, kun arkeen ei kuulu lainkaan kosketusta. Vaikka emme kokisikaan aamusta iltaan jatkuvaa ja täyttä rakastettuna olemisen kokemusta, jotain suurta on siinä, että tuo toinen pysyy uskollisesti rinnallani vuodesta toiseen. Minulle tuo kokemus puhuu myös ansaitsemattomasta armosta.
Perustarve
Pienien ilojen kautta voi löytyä ymmärrys myös siitä, kuinka valtavan suuresta ja arvokkaasta asiasta parisuhteessa on oikeasti kysymys. Tarve saada jakaa ihmisyyttänsä toisen ihmisen kanssa, kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Yksin elävät toteuttavat tätä omalla tavallaan. Oman kumppanin kanssa jakaminen tapahtuu lähes huomaamatta; kuin ohimennen. Mitä enemmän ja syvemmin kykenee itsestään jakamaan, sitä suuremmat mahdollisuudet läheisyyteen ja yhteyteen suhde tarjoaa.
Parisuhde on seksuaalisuuden toteuttamiselle mitä toimivin malli. Seksi on parhaimmillaan valtava nautinnon ja tyydytyksen lähde. On totta, että siihen liittyy myös paljon keskeneräistä ja kipeääkin, mutta rohkenen väittää, että syyt siihen eivät ole niinkään suhteessa tai itse seksissä, vaan ihmisen omassa raadollisuudessa ja ihmiskunnan merkillisessä kehityksessä. Turvallisessa parisuhteessa toteutettu kahden ihmisen välinen seksuaalisuus on elämänvoimaa.
Kumppani peilinä
Rohkealle elämänmatkalaiselle parisuhde tarjoaa arvokkaan mahdollisuuden tutustua itseensä. Toisen tapa reagoida sanomisiini ja tekemisiini, ei kerro minusta vaan tuosta toisesta. Se peili, joka voimme toinen toisillemme olla, toteutuu niin päin, että kun tarkkailen omia reaktioitani toisen tekemisistä, opin itsestäni ja arvoistani. Sen sijaan, että suuttuisin kumppanilleni siitä, mitä hän tekee tai jättää tekemättä, voin tutkailla itseäni.
Esimerkiksi toisen myöhästymisen aiheuttamat tunteet kertovat minulle siitä, mitä ajattelen ajasta ja sen käytöstä; kuinka paljon arvostan sitä, että minulle varataan aikaa ja millaisia johtopäätöksiä teen siitä, että toinen myöhästyy. Olenko peloissani, turvaton vai eikö asia hetkauta minua sen kummemmin? Tällaisen ajatuskuvion kautta saan taas pienen vastauksen laajaan ja koko elämän ajan jatkuvaan mysteeriin nimeltään: kuka ja millainen ihminen minä olen. Ja mikä parasta, tämän prosessin jälkeen ei tarvitse enää sen enempää tuulettaa mahdollista kiukkuaan toiselle, vaan voi vain tyynesti kertoa, että minua suututtaa ja loukkaa se, kun tulet myöhässä.
Sillä silmällä
Voimme olla ilona toisillemme, kunhan vain muistamme tehdä yhdessä myös mukavia asioita. Ja katsoa toinen toisiamme ”sillä silmällä”. Sanotaan, että rakkaus saa rokonarvetkin näyttämään hymykuopilta. Pelkään pahoin, että monissa suhteissa on käynyt niin, että hymykuopatkin ovat alkaneet näyttää rokonarvilta. Katso tarkemmin. Kyllä ne ovat hymykuoppia ja tulevat esille, kunhan vain vähän kutitat.
