Suutarin lapsen kengät

Teen usein mahtavia mahalaskuja omissa lähisuhteissani. Juuri, kun luulen saaneeni jostain kiinni ja kenties jopa oppineeni jotain, löydän itseni lähtöpisteestä; en osaa ilmaista itseäni rakentavasti, puhumattakaan että malttaisin kuunnella, mitä toinen sanoo. Toisinaan poukkoilen itseni ja tunteideni kanssa ympäriinsä ilman aavistustakaan mistään tunteiden säätelystä.

Olen miettinyt ihmissuhteisiin liittyviä asioita kokopäiväisesti toistakymmentä vuotta. Olen ohjannut, luennoinut, kouluttanut, opettanut ja kirjoittanut monenlaisissa tilanteissa. Innoittajinani ovat useimmiten olleet omat pohdintani, omat kysymykseni ja oma keskeneräisyyteni. Tapanani onkin sanoa, että paha pappi saarnaa itselleen.

Yksi osa koulutettavistani koostuu vertaisohjaajista. Vertaisuus on mahtava juttu. Kyllä siinä mieli kummasti kevenee, kun köyhän evankeliumi tulee lihaksi: jollain menee yhtä huonosti – tai jopa huonommin, kuin minulla. En ole ainoa, joka ei osaa, kykene, eikä aina edes haluakaan. Vertaisohjaajan tärkeä tehtävä onkin pitää huolta siitä, ettei kukaan jää kokemuksineen yksin. Tässä erilaisuutta arvostavassa yksilökulttuurissa erilaisuus saa mieluusti näyttäytyä osaamisena. Heikkouden ja haavoittuvuuden kanssa tarvitaan yhteyden kokemista.

Puutteita minulla riittää sen verran runsaasti, ettei kosketuspinta lopu kesken. Varsinkin, kun käytän lähes viidenkymmenen vuoden kokemukseni lisäksi kohtaamieni ihmisten tarinoita. Omien puutteiden listaaminen ja muisteleminen on osa työtäni. Kokemuksellinen puhe vakuuttaa kuulijansa eikä puhuja vaikuta ylimieliseltä. Ja samalla vältyn tietäjän roolilta. Kerronhan vain omista kokemuksistani…

Olen ryhtynyt kokeilemaan asiantuntijan viittaa. Se on monella tapaa pelottava ja ennen kaikkea yksinäistävä. Ajattelen, ettei ole mahdollista tehdä ihmissuhdetyötä vuodesta toiseen ilman, että se vaikuttaa myös minuun itseeni. En myöskään pidä kohtuullisena sitä, etten saisi soveltaa mitään opettamaani itseeni. Vaikuttaahan tuo näillä toistoilla väkisinkin; jos kerran paha pappi puhuu itselleen, niin jossain vaiheessa on aika ottaa opiksi.

Saako suutarin lapsella sitten olla kenkiä? Voiko ihmissuhdeasiantuntija oikeasti tuntea itseänsä ja olla kiinnostunut muustakin kuin hömpästä? Mitä ajattelisit kokista, jonka ruoka olisi kotioloissa syömäkelvotonta? Sisustussuunnittelijasta, jonka oma koti olisi aivan tyylitön? Lakimiehestä, joka ei vapaa-ajallaan tietäisi mitään laista? Asiantuntijuushan on sitä, että tuntee asiansa.

Minä haluan käyttää kenkiäni! Tahdon puhua laaja-alaisesti ja ymmärrettävästi. Haluan kuunnella toista oikeasti. Minua kiinnostaa se, mitä ihminen miettii ja mitä hän pohjimmiltaan on. Olen todella viehättynyt siitä, mistä tunteet kertovat ja mitä ne vaikuttavat. Olen innostunut siitä, mitä kaikkea vuorovaikutuksessa voi syntyä ja tapahtua. En halua keskittyä vain itseni vähättelemiseen tai taitojeni piilottamiseen.

Mahalaskuja ja poukkoiluja tulee edelleen, mutta kenkieni avulla pyrin ymmärtämään niitä. Ei tarvitse pelätä, ilman veloitusta en todellakaan viitsi puuttua toisten elämään. Kyllä tässä omassa riittää askartelemista ihan ajan tappiin saakka.