Se lisääntyy ihan oikeasti!

Olen vuosikausia puhunut itselleni ja muille siitä, kuinka tärkeää on pitää huolta omista ajatuksistaan. Olen lainannut Esa Saarisen lausumaa siitä, kuinka ajattelun ajattelu on avain kaikkeen. Se, mitä ajattelet vaikuttaa suoraan siihen, mitä tunnet. Se, mihin keskityt, lisääntyy ja kasvaa.

Joku viisas, – olikohan se Luther? – opetti aikanaan, että emme voi mitään sille, millainen lintu lentää päämme yli, mutta voimme itse vaikuttaa siihen, millainen lintu saa tehdä pesän päämme päälle.

Nyt pääsi tosi kurja lintu pesimään pääni päälle. Tai siis ihan totta puhuen tässä täytyy käyttää oikein aktiivimuotoa; minä päästin sen pesimään. Jotain merkillistä on päässyt tapahtumaan tämän pesinnän aikana. En enää tahdo löytää keinoja päästä näistä ajatuksistani. Jokin systeemi pääsi käynnistymään ja koen itseni merkillisen keinottomaksi.

Kaikki alkoi siitä, kun ystäväni sanat satuttivat ja haavoittivat minua kohtuuttomasti. Kesti kauan päästä yli kaikesta siihen liittyvästä surusta. Odottelin ystävältäni puolitiehen tuloa tai jotain merkkiä siitä, että hän olisi pahoillaan siitä mitä tapahtui. Turhaan.

Ymmärrän, ettei odotukseni ollut kovin realistinen. Hän ei vain ole sellainen ihminen, joka ryhtyisi selvittämään asioita, puhumattakaan, että pyytelisi anteeksi. Haavoitettu mieleni todisteli minulle kaiken aikaa, ettei minun kannata mennä puhumaan enää yhtään mitään. Satutan itseäni vain lisää.

Näin kului talvi ja tuli uusi kesä. Se, mitä meillä oli ollut katosi kuin tuhka tuuleen. Tapaamisemme ovat olleet aivan sattumia, sellaisia ei ole enää järjestetty. Koen tilanteet aina lähes sietämättöminä; minun on vaikea puhua, kuunteleminen ei tahdo onnistua ja silmiin katsominen on melkein mahdotonta. Toisinaan kaipaan häntä ja meidän entisiä melko turhanpäiväisiä jutustelujamme. Ehkä kaipaan elämääni sitä hänen tuomaansa hölynpölyä.

Olen aina kokenut, että olemme kokonaan erilaisia. Mutta se on ollut kiinnostavaa ja monella tapaa haastavaa. Kuinka olla sellaisen ihmisen kanssa, jonka koko arvomaailma on ihan toisenlainen kuin omani? Jokin tässä kaikessa on kiehtonut minua. Uskallan ajatella, että olen ainakin hetkittäin arvostanut hänen erilaisuuttaan tai vähintäänkin sallinut hänen olla sellainen kuin hän on. Ja tämän saman koen hänen evänneen minulta.

Se, mikä minua tässä kohtaa melkein yllättää, – kaiken opettamani ja ymmärtämäni jälkeen!, on ymmärrys siitä, että olen ajatteluni voimalla muuttanut mielessäni olevan kuvan hänestä todella kurjaksi. En tahdo löytää hänestä enää millään mitään hyvää. En siis mitään. Ja olen yrittänyt ihan tosissani. Mieleni eksyy jatkuvasti vain hänen puutteisiinsa; niihin samoihin, jotka olivat jo ennen haavoittumistani. Suruissani mietin, että minulta odotetaan ehkä jotain fiksumpaa toimintaa, mutta kun en osaa, en jaksa, eikä ihan oikeasti kiinnostakaan. Ja samalla tiedän, että minä menetän tässä pelissä paljon.

Ainakin sen tahdon tästä oppia, että asiat on ihan oikeasti pyrittävä selvittämään mahdollisimman pian keinolla millä tahansa. Tässä oli kyseessä ”vain ” kymmenen vuoden ystävyys. Entä jos tämä sama ilmiö pääsisi toistumaan yli kolmenkymmenen vuoden avioliitossa?