Saisinko luvan?

Luin viikolla jostain lööpistä, että Soini aikoo kysyä vaimolta lupaa osallistua presidenttikisaan. En tiedä, kuinka suhtautua moiseen. Saattaa toki olla niin, ettei mistään luvasta ole varsinaisesti puhuttukaan, vaan Soini on kertonut toimittajalle, ettei tahdo tehdä näin suurta ajankäyttöön liittyvää päätöstä keskustelematta ensin vaimon kanssa. Ja koska juuri sinä päivänä ei löytynyt yhtään sääennustetta, julkkista tai muuta, jonka olisi voinut nostaa lööppiin, päätti toimittaja tehdä se tästä.

Joka tapauksessa ajatukseni kääntyivät kohti minulle tuntematonta Soinin vaimoa. Mitähän hänestä tämän jälkeen ajatellaan tekee Timo minkä ratkaisun tahansa. Jos tämä lupa-asia pysyy jatkossa esillä, voidaan kylällä puhua, että: ”On siinä kunnianhimoinen akka. Pyrkii presidentin puolisoksi.” ”Tosi tyranni. Estää miehensä uran, kun kieltää osallistumisen. ” ” Typerys. Olisi nyt sanonut sille siipalleen, ettei hänen kannata lähteä mokaamaan itseään.”

Reagoin asiaan, joka minua itseäni on kiukuttanut halki tämä 30-vuotisen yhteiselon: aikuisten väliset lupa-asiat. Ne saavat minut saivartelemaan. Mikä minä olen antamaa toiselle ihmiselle lupaa mihinkään? Koen luvanmyöntäjän olevan jonkinlainen auktoriteetti. Vanhempien katsotaan ymmärtävän lapsen etua ja siksi he voivat myöntää lupia. Opettajat myöntävät poissaololupia. Suuri osa meistä on myös joskus saanut ajoluvan.

Entä, kun minun Herra Mieheni pyytää lupaa lähteä kalareissulle? Oksettaa. ”Päätä itse, voitko ottaa pari päivää vapaata. Valitse itse, miten tahdot vapaa-aikasi käyttää.” Kaikkein pahinta oli silloin, kun lapset olivat pieniä, ja sukulaisten lapset olivat tulossa ilta- tai viikonloppukylään (siis hoitoon). Usein mieheni vastasi puhelimeen ja asiaa tiedusteltiin häneltä. Toki hän tiesi, että olin voimieni äärirajoilla, enkä yleensäkään ilahtunut muutamasta lisä-äänestä, hässäkästä ja sotkusta. Eikä hän itsekään halunnut ylimääräistä työtä. Mitä teki Herra Mieheni? Ei, hän ei voinut sanoa suoraan, ettei taida nyt käydä, vaan laverteli, että kyllä se hänelle sopii, mutta pitää puhua vaimon kanssa. Okei. Hyvä etten saanut lastenvihaajan mainetta. Hankalan akan maineen sain kyllä. ”Ja kun sillä on niin mukava mieskin…”

Olen toki siitä mieltä, että fiksut kumppanit puhuvat asioista, kertovat suunnitelmistaan, kuuntelevat toisiaan ja sallivat itsensä vaikuttua siitä, mitä toinen sanoo. Yhteisessä elämässä ei tehdä päätöksiä yksin. Mutta se ei mielestäni tarkoita sitä, että minun pitää kysyä toiselta lupa. Jos en pidä jostain, voin valita olla tekemättä sitä ja jos pidän jotain asiaa tärkeänä itselleni, tehtäväni on selittää asian tärkeys toiselle. Tasavertaisten aikuisten välillä ei mielestäni kysytä lupaa. Paitsi luonnollisesti silloin, jos ollaan ottamassa toisen omaisuutta, lukemassa toisen yksityispostia tai vastaavaa.

Jos Soini oikeasti kysyy lupaa vaimoltaan, en tiedä mitä ajatella. Kyse voi hyvästä parisuhteesta, jossa mies tahtoo kuulla vaimonsa kannan tärkeään asiaan. (ei siis lupaa) Saattaa myös olla, että Soini tietää, että vaimo on viisaampi ja tahtoo luottaa siihen, että vaimo tietää paremmin, mitä hän itse tarvitsee ja miten on viisainta toimia. Jos homma ei sitten loppujen lopuksi pelitä, voi syyn sysätä vaimon niskaan, kun meni neuvomaan väärin.

Ainoa tilanne, jossa luvan pyytäminen ei ärsytä minua, on sellainen, missä joku hakee tanssimaan kysymyksellä: “Saisinko luvan?”. Paitsi silloin, kun hakija on sellainen, jonka kanssa en tahdo tanssia.