Rakkaudennälkää

On vaikea löytää asianmukaisia sanoja ja ymmärrettäviä ilmaisuja kun ryhtyy puhumaan rakkaudesta. Kieli menee helposti kliseistä solmuun ja tulee sellainen vaaleanpunainen sydän -äklö olo. Ja silti kyseessä on yksi elämän merkittävimmistä asioista.

Minut on rakastettu ehjemmäksi. Ihan oikeasti. Ja aina kun yritän luennoilla tai kursseilla kertoa siitä, miksi parisuhde on mielestäni niin merkittävä suhde ja kuinka tärkeää on saada kokea tulevansa rakastetuksi omana itsenään, sekoan sanoihini ja tunnen kuinka tuskan hiki alkaa virrata otsallani. Paatosta, paatosta.

Viime aikoina olen törmännyt useammassa kohdassa Tommy Hellstenin sanoituksiin asiasta.  Hän puhuu sellaista kieltä, joka resonoi minussa tutusti. Näin minäkin se koen: rakkauden ydin on syvä ymmärrys ihmisen haavoittuvuutta kohtaan. Se luo turvaa ja karkottaa häpeän. Hänen mukaansa rakkauden vastakohta on juuri häpeä. Häpeä, jossa se, millainen minä olen, ei ole oikein, ei riittävää, eikä hyväksyttävää.
Hellsten kirjoittaa: ” Useimmat ovat kantaneet häpeää lapsuudesta saakka. Häpeä muuttaa heikkouden ja inhimillisyyden huonoudeksi ja epäonnistuneisuudeksi. Häpeästä seuraa, että ihminen alkaa uskoa olevansa huono sen sijaan, että ymmärtäisi voivansa huonosti, koska on tullut kohdelluksi rakkaudettomasti.  Voida huonosti ja olla huono on kaksi tyystin eri asiaa. … Rakkaudessa me parannumme, rakkaudessa me saamme identiteetin, rakkaudessa me synnymme.”

Näin suurten asioiden vartijoina me olemme parisuhteessakin.  Voimme teoillamme, sanoillamme tai olemuksellamme lisätä häpeää tai luoda turvaa.   Ajattelen, että rakkautta on oikeasti olemassa suurimmassa osassa parisuhteita, mutta viestin kulussa on usein pahoja häiriötekijöitä.  Lähetin on heikko ja vastaanotin ei toimi. ”Kunpa tuo toinen ymmärtäisi kuinka paljon rakastan.”  ”En tarvitsisi muuta kuin kokemuksen siitä, että tuo toinen rakastaa aidosti juuri minua, tällaisena kuin olen.”

Rakastetuksi tulemisen tarve ei ole aina tiedostettua, mutta se ilmoittaa itsensä monella tavalla. Kurjat fiilikset, pelko yksinjäämisestä ja hylätyksitulemisesta sekä kaipuu toisen lähelle, voivat saada ilmenemismuodon jatkuvana vaatimisena ja nalkutuksena. Kokemus siitä, ettei tule hyväksytyksi ja arvostetuksi voi näkyä tarpeena ottaa etäisyyttä ja vetäytyä. Harva meistä osaa tunnistaa tätä rakkaudentarpeeksi. Sillä on meidän kielessämme ihan yksinkertainen nimitys ja se alkaa v-kirjaimella.

Siinä kohtaa, kun asioissa edetään syvemmälle, aletaan olla oikeasti totta itselleen ja toiselle, paljastuu valtava hyväksytyksi tulemisen ja rakkauden nälkä.  Se nälkä, mitä yritämme tyydyttää niin monenkirjavin tavoin. Valitettavasti ihmisen tarpeentyydytyssysteemissä ei ole korvaavia toimintoja. Ainakaan kovin pitkälle kantavia, – sen tietää jokainen, joka on yrittänyt korvata syömällä univelkaansa.  Lihavaksi siitä tulee ja sairaaksikin.

Rakkaus on tekoja, jossa kaikelle sille, mitä toinen on, sanotaan kyllä.  Riittävän pitkään jatkunut ehdoton hyväksyntä mahdollistaa muutoksen, jota myös kasvuksi kutsutaan, omaksi itsekseen tulemisen.

Terapia tarjoaa usein tämänkaltaista rakkaushoitoa.  Saattaa olla, että terapian tarve pienenisi jos tarkistaisimme lähettimemme ja vastaanottimiemme kunnon, esimerkiksi harjoittelemalla vuorovaikutustaitoja ja opettelemalla olemaan aidosti totta toinen toisillemme.  Rakkaus on taito, jonka voi opetella.