Mies haluaa lapsia, minä en

Julkaistu HS Ryhmäterapiassa 2007

Meidän parisuhteemme: Avomies 35-v., työssäkäyvä, vastuuntuntoinen ja tasapainoinen. Haluaisi lapsen/lapsia. Avovaimo kohta 35-v., työssäkäyvä, vastuuntuntoinenkin – ja juu, tasapainoinenkin kai. Sitkeistä yrityksistä huolimatta vauvakuume – edes orastava sellainen – ei ota noustakseen. Ja näin asian kokee se jälkimmäinen:

Suhteemme alussa, noin 5 vuotta sitten, asiasta ei puhuttu. Omalta puoleltani se oli puolitiedostamaton keino väistellä vaikeaa asiaa, ja sitten kun siitä puhuttiin, olimme saman tien keskellä ongelmaa. Asiaa välttelemällä se ei ainakaan helpommaksi muuttunut, sen ymmärrän nyt, mutta kun kaikki oli niin hyvin, ja olin vihdoin – ensimmäistä kertaa elämässäni – löytänyt oikealta tuntuvan ihmisen ja alkanut luottaa. Tuntui liian vaikealta ottaa riski kaiken päättymisestä.

Mies oletti alun alkaen lapsiasian olevan itsestäänselvä – siis että lähtökohtaisesti kaikki naiset haluavat jossain vaiheessa lapsia. Hän oli aikaisemmissa suhteissaan aina ollut se jarruttava osapuoli, mutta nyt tunsi olevansa valmis sitoutumaan ja ottamaan askeleen eteenpäin. Ja toki ikäkin alkaa (ainakin omalta kohdaltani) olla aiheen suhteen loppumetreillä. (Tässä välissä mainittakoon, etten suinkaan oleta lapsen saamisen olevan itsestäänselvyys).

Olen viimeisen päälle koti-ihminen, eläinrakas kukkapenkin kuopsuttaja ja pullantuoksuinen pyykkäri, joka nauttii arkisista asioista ja kaikin keinoin kaihtaa biletyselämää tai muita lapsettomiin liitettyjä harrasteita. Sanoisinko siis, että täydellinen “äitityyppi” – joka ei halua lapsia. En ole ikinä osannut kuvitella itseäni äitinä. Toiset lapset ovat ihan ok, toiset eivät – siis koen heidät ihmisinä ja persoonina siinä missä meidät aikuisetkin. Oma lapsuuteni oli 15 vuotta pelonsekaista piinaa, sitä pahoin päihdeongelmaisten vanhempien “normaalia” elämää, jossa yritin olla yhtä aikaa sekä isä että äiti. Ei onnistunut kovin hyvin. Paluu lapsiperhe-elämään, edes vähän normaalimpaan sellaiseen, ei tunnu houkuttelevalta. En tiedä onko tämä ainoa syy perheellistymiskammoisuuteeni, mutta ehkä sillä on ainakin jotain tekemistä asian kanssa.

Niin normaalia kuin lapsen saaminen onkin, minulle se ei sitä syystä tai toisesta tunnu olevan. Mutta mitä tehdään parisuhteelle tässä tapauksessa? Mies on ymmärtäväinen (siksikin häntä niin suuresti rakastan) ja ehdottomasti sitä mieltä, ettei hän voi minua painostaa. Eikä voikaan. Minä olen taas sitä mieltä, etten voi “tuomita” miestäni lapsettomaksi vain omien itsekkäiden (?) ajatusteni takia. Olemme nyt jo vuosia lilluneet tässä ihmeellisessä välitilassa. Järki sanoo, että suhde on umpikujassa, mutta muilta osin loistavasti toimivan, onnellisenkin parisuhteen päättäminen tuntuu ihan mahdottomalta. Kummallakaan ei tunnu olevan siihen kanttia, vaikka ymmärrämme kyllä, että asia pitäisi jotenkin ratkaista. Jollain tasolla tunnen, että mies kuitenkin odottaa minun joku päivä heräävän vauvahaaveisiin. Ja voi kuinka sitä itsekin haluaisin!

Asiantuntijavastaus:

Kerroit lapsuudestasi päihdeongelmaisten vanhempien lapsena. On ymmärrettävää, ettet tunne olevasi valmis äidiksi. Et ole saanut sellaista äidin mallia, jota haluaisit itse toteuttaa, ja muut mallit ovat kuulopuheiden varassa. Vaikka järkesi tietää, millainen on riittävän hyvä äiti, ”selkäytimesi” ei tiedä siitä mitään.

Otatte kumppanisi kanssa hyvin huomioon toistenne tarpeet. Tunnette tulevanne kuulluksi ja ymmärretyiksi. Tämä lisää rakkauttanne toisianne kohtaan, eikä ihme. Itse asia – lapsen saaminen – on kuitenkin elämän kannalta niin mullistava, että asia ei lakkaa vaivaamasta. On ymmärrettävää, että miehesi pitää yllä toivoa lapsesta ja että sinä tunnet itsesi syylliseksi, kun vauvakuume ei tunnu nousevan. Sinä et kuitenkaan halua kävellä omien tarpeidesi yli, eikä sinun pidäkään. Myöskään miehesi ei voi kokonaan luopua unelmastaan. Teidän kannattaisi mennä aikaa hukkaamatta puhumaan asiasta ammattiauttajan kanssa. Ulkopuolinen ammattilainen voi auttaa teitä katsomaan tilannetta uusista näkökulmista. Tällä hetkellä asiassa varmastikin näyttää olevan vain nämä tuntemanne kaksi vaihtoehtoa. Niin lopullisesti onkin, mutta matkalla ratkaisuun saattaa löytyä tie, jota ette ole osanneet kuvitellakaan. Koska rakastatte, kunnioitatte ja arvostatte toisianne ja teillä on niin suuri halu täyttää toistenne tarpeet, teillä on hyvä mahdollisuus löytää terapeutin avustuksella ratkaisu, joka antaa teille rauhan.

Raija Alhosaari

Sanna Jattu