Ajatuskin seurustelusta aiheuttaa pakokauhua

Julkaistu HS Ryhmäterapiassa 2007

Olen kolmikymppinen nainen ja kärsinyt jo vuosia pahasta ahdistumisesta parisuhteissa. Nuoruudenaikainen, pari vuotta kestänyt mukava seurustelusuhde päättyi aikoinaan kivuttomasti, mutta sen jälkeen en ole kyennyt olemaan kenenkään kanssa.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan kommentteja ja asiantuntijoiden näkemyksiä seurusteluun ja tapailuun liittyvästä ahdistuksen liittyen; onko aina kyse vakavasta ongelmasta vai voiko se mennä ajan kanssa ohi? Haluaisin jotenkin päästä ongelman ytimeen ja ymmärtää samalla itseäni.

Aina kun ihastun tai kiinnostun, tunne muuttuu noin viikon sisällä kuin salamaniskusta kovaksi ahdistukseksi. Siihen liittyy myös fyysisiä oireita kuten itkeskelyä, sykkeen ja hengityksen tihenemistä ja jatkuvaa nukkumisen tarvetta; eli tavallaan masennuksen ja traumareaktion oireita. Sulkeudun kuin simpukka ja ryhdyn torjumaan kumppaniani hyvin voimakkaasti.

Ahdistuminen voi käsittääkseni usein olla merkki siitä että vastapuoli ei ole sopiva kumppani, ja itse yrittää “kilttinä tyttönä” kuitenkin rakentaa suhteenpoikasta eteenpäin. Olen kuitenkin ahdistunut myös silloin kun vastapuoli on tuntunut aidosti hyvältä ja kiinnostavalta kumppaniehdokkaalta.

Itse luulen että ikään kuin säikähdän omia myönteisiä tunteitani (ja vastapuolen myös), jotka sitten ikään kuin kääntyvät itseäni vastaan. Pari kertaa olen jaksanut sinnitellä oman vaikean oloni kanssa yllättävänkin pitkään, mutta suhteenpoikanen on lopulta ollut molemmille yhtä helvettiä. Joka kerta kun olen viimein päässyt irti itseäni ahdistavasta kuviosta, ero on aina ollut suuri pettymys ja olen kierinyt pitkään vahvojen itsesyytösten ja ihmissuhteen päättymisen tuoman surun vallassa. Kokemukset ovat olleet kokonaisuutena varsin traumaattisia ja siksi olen viime vuosina irtautunut kategorisesti miessuhteista ja yrittänyt taipua sen edessä, että minussa on jotain vikaa ja että parisuhde ei ole minua varten. Sisimmässäni olen kuitenkin asiasta aidosti onneton. Olisin valmis sitoutumaan parisuhteeseen.

Tälläkin hetkellä lähipiiriini kuuluu mies, johon olen kiintynyt ja josta aidosti pidän. Kuitenkin jo pelkkä ajatus seurustelusuhteesta hänen kanssaan saa minut lähes pakokauhun valtaan. Ajatusleikin avulla olen todennut, että jos kaveri ehdottaisi minulle suhdetta, takuulla menisin paniikkiin ja torjuisin hänet. Samalla olisin hirvittävän onneton siitä että menettäisin hyvän kumppaniehdokkaan, meillä voisi olla hyvinkin hyvä yhdessä.

On ymmärrettävää, että ahdistuminen vaikuttaa kielteisesti läheisyyteen ja seksuaalisuuteen. Kahdesti olen “ratkaissut” tämän asian ryhtymällä “sopimuspohjaiseen” seksisuhteeseen jonkun miespuolisen kaverini kanssa, johon en ole ollut vahvasti kiintynyt. Yleensä suhde on toteutunut ennen elämässä tapahtuvaa suurta muutosta, jolloin ero esimerkiksi muuton myötä on ollut väistämätön. Muuten en ole kevytkenkäinen, ja tämänkaltainen käytös onkin periaatteitteni vastaista. Olen kuitenkin saanut näistä parista lyhyestä suhteesta hyväksymisen tunnetta ja saanut kokea seksuaalista nautintoa ja jopa vapautta.

Opiskeluaikoina hain pariin kertaan ammattiapua ja minulle suositeltiin myös pitkäaikaista terapiaa, mutta en saanut siihen Kelan tukea. Omien varojen puutteen vuoksi en ole voinut hakeutua yksityisesti terapiaan, ainakaan vielä. Pääni kestää kun pysyn erossa tapailusta ja suhteista.

Vanhempani erosivat kun olin alle kouluikäinen, ja otin eron raskaasti. Nykyään välini vanhempiini sekä pikkuveljeeni ovat hyvät. Äitini tosin suhtautuu usein miehiin halveksuen. Veljeni seurustelee. Kaikki lähipiirini miehet ovat aina kohdelleet minua kunnioittavasti ja hyvin. Elämäni on muuten mallillaan; olen perusluonteeltani iloinen ja jopa riehakas, työntekijänä keskisuuressa perheyrityksessä koen olevani pidetty. Minulla on harrastuksia ja hyviä ystäviä, myös miespuolisia.

Onko ahdistus lopulta kuitenkin vain intuitiivinen tiedostamaton merkki siitä, että ihastukseni kohde ei ole ollut sopiva kumppani? Olisiko olemassa toivoa siitä, että jonain päivänä tapaan miehen, jonka kanssa minun olisi hyvä ja helppo olla? Miten minun kannattaisi käsitellä asiaa itseni kanssa? Pystyisinkö tekemään jotain, muutakin kuin sulkeutumaan oman tunne-elämäni ulkopuolelle?

Asiantuntijavastaus:

Kysymyksesi on pitkä ja siihen on vaikea vastata tyhjentävästi. Mielestäni olet ajautunut tilanteeseen, jossa sinulla on vaikeuksia suhteessa ollessasi esittää itsellesi kysymyksiä “Nautinko minä tästä? Nautinko minä siitä, mitä juuri nyt tapahtuu?” vaan kysyt itseltäsi “Kuinka minä voin?”. Suhteessa olemisesta on jostain syystä tullut sinulle suoritus sen sijaan, että se voisi olla mielihyvää tuottava kokemus. On mahdollista, että tunnet ns. suoritusahdistusta. Tämä tarkoittaa sitä, että sinulle on syntynyt menneisyydessä seksuaalisesta parisuhteesta kokemus suorituksena. Tällöin sinun on vaikea sietää intiimiä, fyysiseen läheisyyteen ja emotionaaliseen yhteyteen perustuvaa suhdetta. Tämä lienee mielestäni yksi syy siihen, että vetäydyt suhteissasi poispäin. Kuvaatkin, että seksuaalinen suhde toimii tilanteissa, jossa sitoutumiselle ja suhteen jatkumiselle ei ole mitään mahdollisuuksia.

Kirjoitat ahdistuksen tunteesta, joka saa sinut vetäytymään. Ahdistuksen hetkellä voisit kysyä itseltäsi vaikka: “Mitä kehoni minulle kertoo?”. Ihmiset määrittelevät helposti itsensä sairaiksi tai kykenemättömäksi oireiden mukaan sen sijaan, että he miettisivät niiden tärkeää viestiä.

Lisäksi voit kysyä edelleen itseltäsi:

- mikä estää minua luomasta yhteyttä toiseen?

- mitkä tunteet ja ajatukset etäännyttävät minua kumppanista poispäin?

- pelkäänkö, että jos sallin sensuaaliset intiimit ajatukset suhteessa, kumppanini ei vastaa niihin ja tulen torjutuksi?

Joskus menneisyys häiritsee reaktioita ja mielihyvää tässä hetkessä. Etääntyminen voi olla ajat sitten opittu reaktio, jolla ei ole mitään tekemistä nykyisen kumppanin kanssa. Sen sijaan, että sillä olisi mitään tekemistä nykyisen hetken tai nykyisen kumppanin kanssa se perustuu menneisyyden olosuhteisiin ja tilanteisiin. Ehkä on hyvä tunnistaa tämä ja oppia käyttäytymään luovasti tässä ja nyt. Olisiko sinulle mahdollista esimerkiksi, että kun huomaat reaktiosi, ajattelet, että “eikö ole mielenkiintoista kuinka tämä tapahtuu minulle aina uudelleen”. Sen jälkeen vedä syvään henkeä ja kun puhallat ulos katso kumppaniasi. Tämä auttaa sinua välttämään itsesi tuomitsemista ja auttaa kääntämään huomiosi takaisin kumppaniisi ja tähän hetkeen.

Eläessään seksuaalisessa parisuhteessa ihminen on suurimman osan ajastaan “ei–seksuaalisessa minuudessa” ja vaihto “seksuaaliseen minuuteen” on hyvin tärkeä. Rinnalla kulkee vaihto yksilöllisyyden/erillisyyden tunteesta yhteisyyden tunteeseen. Nämä sisäiset ja ihmisten väliset vaihdot voivat tapahtua spontaanisti tai sitten ne saattavat vaatia ponnisteluja. Joskus vaaditaan jopa henkilökohtaisia/parikohtaisia omia rituaaleja, jotka ovat sopivia kyseisessä elämäntilanteessa.

Tietoisuuden lisääminen omasta itsestä ja omasta tavasta toimia – niin parisuhteessa kuin muussakin elämässä – antaa ymmärrystä, rohkeutta ja uskallusta kohdata vaikeita ja ahdistavia asioita. Jos sinulla on tarvetta lisätä itsetuntemusta ja koet, että ystävien tai läheisten kanssa keskustelut eivät ole riittäviä, mielestäni sinun olisi hyvä silloin keskustella ammattiauttajan kanssa.

Riitta Ala-Luhtala