Kaikkivoipa parisuhdetyöntekijä

Herra mieheni saapuu otsa rypyssä kotiin. Siperia (= nämä yhdessä eletyt yli 30v.) on opettanut minulle, että nyt ei kannata lähestyä kysyvänä. Ainoa tarvittava asia on vaikenemisen kultainen taito. Jos ei osaa pitää suuntansa kiinni, ei kannata edes lähestyä. Hän tarvitsee nyt vain ruokaa ja omaa aikaa. Olen myös oppinut luottamaan siihen, että tämä menee pian ohi; itse asiassa sitä nopeammin mitä vähemmän siihen kiinnitän huomiota. Kukaan, ei edes aina niin positiivinen kumppanini, voi olla jatkuvasti tyytyväinen.
Ei kuitenkaan kestä montaa hetkeä ennen kuin mielessäni alkaa pyöriä tuttu levy: ”hän on varmaan loukkaantunut siitä, kun minä tein näin… ””Tai siitä, kun en tehnyt…, en soittanut… taas olen sanonut… ” Ihan pakko välillä varmistaa, että ”hei, en sitten muistanutkaan illalla ilmoittaa, että meni niin myöhäiseksi.” Tai, että, ”tarkistaisin vain ihan lyhyesti, voit vastata vain kyllä tai ei, enhän minä ole tehnyt tai sanonut mitään… ” Here we go again.

Saatan vähän kärjistää, mutta jotain tämän tapaista tapahtuu meillä ja muualla. Ja puolin sekä toisin; myös herra mieheni mieli on hanakka miettimään sitä, että missä hän taas toimi väärin, kun rouva ei taas halua tai hän on taas niin hiljainen. Tarttumapintaa syyllistymiselle vaikuttaisi olevan loputtomasti. Riittää, että jossain tapahtuu jotain, niin kohta minä koen syyllisyyttä. Vanhemmuuden roolissa sen on niin valtavaa, ettei siitä voi edes puhua!

Olen alkanut miettiä sitä, että miten suurta osaa tässä merkillisessä tapahtumaketjussa näyttelee minussa oleva kaikkivoipaisuuden harha. Jollain tasollahan minun täytyy ajatella, että minulla olisi valtaa, voimaa ja taitoa tuohon kaikkeen, mutta jostain syystä jätän ne tekemättä tai vastaavasti teen jotain ihan vain loukatakseni toista. Vaikutusvaltani toisiin ihmisiin ja koko maailmankaikkeuteen on aivan mittaamaton.

Toimintani seurauksena on tapahtunut todella kurjia juttuja; olen unohtanut, en ole osannut, en ymmärtänyt ja erityisesti lapseni ovat jääneet paljosta paitsi. Tekevätkö nämä asiat minusta syyllisen? Kuinka montaa kertaa minulla on oikeasti ollut mahdollisuus valita toisin? Osaamattomuuttani ja ymmärtämättömyyttäni olen toiminut niin kuin olen.

Sillä hetkellä, kun myönnän, että olen tehnyt niissä olosuhteissa parhaani, oli se kuinka pientä ja epäonnistunutta tahansa, voin luopua syyllisyydestäni. En osannut tai kyennyt enempään. Ei minulla ole valtaa jokaiseen mieheni otsaryppyyn, hänen elämässään on muutakin kuin minä. Samoin se kulkee suhteessa muuhun ympäröivään maailmaan. Valtani ei olekaan niin suuri.

Näin suurta määrä keskeneräisyyttä ei ole mukava kohdata. Siksi kohtaankin sen syyllisyyden muiden kaltaisteni kanssa.