Juhlapäivän mietteissä

Täytin viime vuonna samaan aikaan 49v. ja silloin oli aivan tavallinen työpäivä. Olin varmaan kouluttamassa Solmuja parisuhteessa ryhmänohjaajia. Tänään tulee yksi vuosi lisää enkä tahdo millään kyetä tavalliseen työpäivään. Ajatukset poukkoilevat sinne ja tänne.
Tästä levottomuudestako johtuu se, että tämä päivä on useimmilla työaloilla palkallinen vapaapäivä? Koska työhön keskittyminen ei tahdo kuitenkaan onnistua, on sama myöntää koko päivä vapaaksi.

Muistan hyvin mummoni 50-vuotispäivän. Runsaasti ruusuja ja pönötystä. Kymmenenvuotiaan silmissä mummo oli, no mummo. Aika vanha. Äidin 50-vuotispäivistä on kulunut 20 vuotta. Ruusujen ja pönötyksen määrä ei ollut ainakaan vähentynyt sitten mummon juhlien. Ja äiti, hän oli lasteni mummo, eikä ainakaan nuori.

Olen tehnyt kaikkeni välttääkseni ruusut ja pönötyksen. Vuoden ovat silti karttuneet. Onneksi, sillä toinen vaihtoehto olisi se, että olisin kuollut. Olen pian kolmen lapsen mummo ja kehossani on tätä nykyä mittavat määrät mummolihaa. Vanha, mikä vanha.

Vaikken ole juhlistanut, – enkä aio sitä tehdäkään -, tätä viidenkympin virstanpylvästä sen enempää kuin muitakaan synttäreitäni, jokin tässä on erilaista. Ikään kuin jokin luonnonvoima olisi siirtämässä minua kohti toista elämänvaihetta ja kenties jopa erilaista ihmisjoukkoa. Pitää olla sellainen ja tällainen eikä missään tapauksessa saa olla tuollainen. Jos sellaista tapahtuu, teen sen itse, sillä en usko, että tässä iässä itsessään on mitään erilaista. Kannan vain vuosisatojen perinnettä itsessäni. Ja valtaosa siitä lienee ajalta, jolloin suuri joukko ihmisiä kuoli jo ennen 50-vuotispäivää.

Aamusta alkaen olen muistellut kaikkea ja summannut elämääni kuin kuolinvuoteella ikään. Olen ajatellut kiitollisuudella perhettäni ja ennen kaikkea miestäni, jonka kanssa olen saanut kasvaa 16-vuotiaasta laihoin eväin matkaan laitetusta kapinallisesta nuoresta normaalineuroottiseksi, keskinkertaiseksi ja ehjäksi rakastetuksi naiseksi.

On hyvä, että elämässä tulee näitä hetkiä, jolloin pysähtyy katsomaan omaa elämäänsä. Ei vertailemaan eikä valittamaan, vaan katsomaan. Tätä se on ollut. Miten tästä eteenpäin? Yrityksissä tehdään tilinpäätöksiä vuosittain. Ihmisen elämässä niihin ei tahdo suostua kuin kriisin kautta. Siksi on hyvä, että myös me, jotka emme vietä pönötys – emmekä biletysjuhlia 50-vuotispäivänä, saamme kuitenkin vapaapäivän. Vapaapäivä mahdollistaa, jos ei nyt ihan tilinpäätöksen, niin ainakin tilikartan suunnittelun. Miten ja minne kirjaan erilaisia elämässäni tapahtuneita asioita?

Lupaan pitää oikein kunnot bileet, – joissa saa myös pönöttää, sitten jos saan elää 70-vuotiaaksi. Luulen, että tämän päivän ja tulevaisuuden 70-vuotisjuhlat vastaavat menneisyyden 50-vuotisjuhlia, joissa itse päivänsankari ja koko juhlaväki hämmästelee mahdollista vanhuutta.

Toivoisin osaavani (enkä todellakaan vielä osaa!) arvostaa ja sitä kautta juhlistaa jokaista elettyä päivää ja niitä ihmisiä kotona, töissä ja muualla, joiden kanssa saan tätä elämääni jakaa. Ehkä otan tänään lasin – tai pullon! kuohuvaa elämälle. Sain siltä paljon ja tahdon saada lisää!