Hyvä parisuhde, yhteinen tavoite
HS Vieraskynä 2006
Suomessa solmitaan n. 26 000 avioliittoa vuosittain ja 13 500 avioliittoa päätyy eroon. Tilastollinen eroamisprosentti lähentelee kolmeakymmentä.
Avioeroista aiheutuu seurauksia, joihin yhteiskunta joutuu reagoimaan. Yhteiskunta reagoi yleensä vain silloin, kun sen toiminta on jotenkin uhattuna tai jos se voi edistää taloudellista hyvinvointiaan. Yhteiskunnan kannalta avioerot ovat uhka tulevan sukupolven hyvinvoinnille. Valveutuneet työnantajat tietävät myös, että avioerot vaikuttavat yrityksen taloudelliseen menestymiseen. Avioeroista aiheutuvat sairauspoissaolot ovat merkittävä tulonmenetys työnantajille eikä huomiotta voi jättää myöskään huonosti voivan työntekijän luovuuden heikentymistä.
Median välityksellä syntynyt kuva avioeroista on kahden kypsän aikuisen harkittu ratkaisu, jossa molemmat voivat paremmin eron jälkeen ja elävät entistä parempaa elämää. Lapsetkin vain saavat uutta rikkautta elämäänsä, kun heidän sosiaalinen ympäristönsä rikastuu uusien perheenjäsenten myötä. Onnekkaassa tapauksessa näin käykin eron jälkeen ja uskon, että suurin osa ihmisistä onneksi lopulta kokee avioeron näin-vuosien kuluttua.
Onpa mediassa väläytelty myös kuvia siitä miksi pysyvän parisuhteen pitäisi ylipäätään olla tavoiteltava asia nyky-yhteiskunnassa, jossa avioliittoa ei enää tarvita sosiaaliturvaksi. Eikö nykyihminen ole onnekkaassa asemassa, kun hän voi vaihtaa elämänkumppania kun suhde ei enää toimi?
Suurin osa ihmisistä kuitenkin edelleen unelmoi koko elämän kestävästä parisuhteesta saman ihmisen kanssa. Hälyttävän iso osa vain ei onnistu siinä. Tästä kertoo 13 500 purkautuvaa liittoa vuosittain. Se koskee siis 27 000 aikuista ja n. 30 000 lasta vuosittain. Avioerosta toipuminen kestää keskimäärin 3 vuotta. Tutkimusten mukaan avioeron aiheuttamaa stressiä voi verrata puolison tai vanhemman kuolemaan. Eron läpikäyneet tietävät, että joskus ero tuntuu kuolemaa pahemmalta.
Miksi niin iso osa ihmisistä ei onnistu säilyttämään liittoaan ehjänä? Joku vertaa avioerojen määrää vuosikymmenten takaiseen ja epäilee että ihmiset odottavat parisuhteelta nykyään kohtuuttomia. Tutkimusten mukaan ihmiset odottavat parisuhteelta rakkautta, intohimoa, hellyyttä, huolenpitoa, hyvää seksiä, kiinnekohtaa elämässä, lepoa, virkistystä ja iloa. Jos joku odottaa, että kaikki nämä toteutuvat joka hetki, odotus on epärealistinen. En ole tavannut ihmisissä tällaista epärealismia; pikemminkin ihmiset ovat taipuvaisia tyytymään varsin vähään ja sinnittelevät pitkään tyydyttämättömien tarpeiden kanssa.
Yhteiskunnan muutokset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet parisuhteisiin. Ennenkin on ollut avioliittoihinsa pettyneitä ihmisiä, mutta sosiaaliturvan puute ja sosiaalinen häpeä pakottivat jatkamaan liittoa. Naisten työelämään siirtyminen on varmasti eniten vaikuttanut parisuhteeseen. Naisella on oma ura, joka on tasavertainen miehen uran kanssa. Näin molempien haasteet ja ponnistelu ikään kuin suuntautuvat kodista poispäin. Periaatteessa molemmat tekevät työtä kodin hyväksi, mutta käytännössä se ei tunnu yhteiseltä ja yhteistä aikaa jää vähän. Se mikä nykyajan ihmisiltä puuttuu, on yhteisen ponnistelun ja onnistumisen tuoma tyydytys. Kotitöiden tekeminen ei vastaa nykyihmisen kuvaa ponnistelusta ja tavoitteiden saavuttamisesta. Työelämän tekee tyydyttäväksi nimenomaan ponnistelu tavoitteiden saavuttamisen eteen ja siinä koettu onnistuminen.
Parisuhteen hoitamisesta puhutaan jo varsin paljon, mutta monet mieltävät sen kynttiläillallisiksi tai muiksi juhlatilanteiksi. Parisuhteen onttoutta yritetään täyttää keksimällä hauskaa yhteistä tekemistä. Sillä on toki paikkansa, mutta se ei korvaa yhteisistä ponnisteluista ja onnistumisista saatua tyydytystä.
Aikaa, jolloin naiset ovat olleet pääsääntöisesti olleet työelämässä kodin ulkopuolella, on eletty jo 60-luvulta lähtien. Yhteiskunnalliset muutokset voivat tapahtua nopeastikin, mutta ihmiset muuttuvat hitaasti. Voisiko tämän ajan pariskuntien haaste olla ottaa parisuhde keskeisimmäksi ponnistelun alueekseen? Tuottaisiko se enemmän tyydytystä, jos sille asetettaisiin tavoitteita ja tehtäisiin työtä sen eteen eikä pidettäisi onnea itsestäänselvyytenä? Onnistumisista iloittaisiin viettämällä yhteisiä juhlahetkiä.
Millä tavoin yhteiskunta voi auttaa ihmisiä saamaan parisuhteelta sen mitä he odottavat? Eikö se ole asia, johon vain ihminen itse voi vaikuttaa? Perustyö parisuhteen hyväksi onkin ihmisen itsensä tehtävä, siihen ei pysty kukaan muu. Mutta yhteiskunta voi tukea tätä kansalaisten henkisen hyvinvoinnin edistämistä tarjoamalla tietoa parisuhteen hoitamisesta sekä tarjoamalla puitteita, joissa parisuhdetaitojen harjoittelu on mahdollista. Sillä tavoinhan muutakin terveyden edistämistyötä tehdään.
Kataja-Parisuhdekeskus ry.
