Ei riitelylle!

Olen jälleen kerran argh! niin ärsyyntynyt. Kiukuttaa, masentaa ja turhauttaa tunnesanoja käyttäen. En ymmärrä, mikä vimma kaikenmaailman neuvojilla on puhua riitelyn puolesta. Aina uudestaan ja uudestaan selatessani naistenlehtiä kampaajalla tai muualla, luen siitä, kuinka älyttömän tärkeää on, että parisuhteessa riidellään.

Kukkua, sanon minä.

Minun mielestäni olisi todella tärkeää, että oppisimme selvittämään asiamme, olemaan erimieltä ja jopa suuttumaan toiselle ilman, että asioista tarvitsee riidellä.

Niinpä. Taidamme tarkoittaa monella tapaa eri asioita, kun puhumme riitelystä. Joillekin riitaa on se, ettei olla samaa mieltä ja minulle se on sitä, kun unohdetaan kaikki käytöstavat ja heilutetaan kitarisoja toisen silmien alla. Ja sitten jälkeenpäin anellaan anteeksi. Joskus heiluu nyrkkikin, mutta se on onneksi kriminalisoitua.

Valitettavasti kohtuuttoman loukkaavasta ja rikkovasta puheesta ei tule mitään sanktioita. Se on vain sitä ilmaa puhdistavaa riitelyä, jonka jälkeen voidaan tehdä ihana sovinto ja harrastaa upeaa sovintoseksiä. Kukaan ei puhu siitä, millaisia haavoja ne haukut lopulta tekivät.

Viimeksi luin jostain, että parempi kunnon riita kuin mykkäkoulu. Eikä! Parempi pitää suunsa kokonaan kiinni, jos ei voi tehdä muuta, kuin haavoittaa toista. Mykkäkoulu on aivan kammottavaa vallankäyttöä. En hyväksy sitä lainkaan. Mutta vaikeneminen siihen asti, kunnes on saanut tunteensa jotensakin hallintaan, ei ole mykkäkoulua, vaan viisasta toimintaa. Jos taas on valittava rikkovan riidan tai mykkäkoulun välillä, joutuu tekemään elämässä niin ikävän tavallisen pienemmän pahan valinnan, ja se on mielestäni mykkäkoulu.

Mielestäni olisi aika nousta barrikadeille vastustamaan törkeää kielenkäyttöä; kaikenlaista haukkumista ja ivaamista. Sitä tapahtuu nykyään joka paikassa ja kaiken aikaa. Ja me sallimme sen, koska haukku ei tee muka haavaa ja se, mikä ei tapa vahvistaa. Miksi kummassahan meillä on niin paljon mielenterveysongelmia? Ehkä kaikkia ei ole vielä haukuttu riittävän vahvaksi?

Ihminen on rakennettu niin, että hän tarvitsee valtavan paljon positiivista palautetta, rohkaisua ja kiitosta. Parisuhteessakin; ja mieluiten nimenomaan siltä omalta kumppaniltaan. Kahden toinen toistaa arvostavan ihmisen ei tarvitse ryhtyä riitelemään ristiriitojensa kanssa. Asiat on selvitettävä, siinä olen neuvojien kanssa yhtä mieltä. Minkä taakseen jättää, sen takuulla edestään löytää; siihen suorastaan törmää jossain kohtaa.

Sen vuoksi kannatan varhaista puuttumista. Heti ennen tai jälkeen tunnekuohun. Ja tunnetaitojen opettelua, ettei tarvitse syyttää temperamenttiaan, geenejään, kasvatustaan, kumppaniaan tai ympäristötekijöitä siitä, ettei kykene säätelemään omia tunteitaan.

Ja kirjoittaminenkin näköjään helpottaa.